Ensimmäiset tietokoneet tulivat kouluihin jo 1980-luvun puolivälin tienoilla eli lähes kolmekymmentä vuotta sitten. Melkein yhtä pitkä on myös kansallisten kehittämishankkeiden historia. Ensimmäisestä hankkeesta nimeltään Tietokone opetuksessa eli TOP on jo 25 vuotta. Sen, kuten myöhempienkin hankkeiden, tavoitteena oli tuoda tietokonepohjainen opetus jokaiseen kouluun ja oppilaitokseen. Silloin ei vielä tunnettu termiä e-opetus tai muita vastaavia, vaan puhuttiin tietokonepohjaisesta opetuksesta. TOP -hankkeen myötä koulujen laitehankinnat saivat aikanaan uutta vauhtia. Investoinnit olivat 80-luvun lopulla nykyrahaan suhteutettuna suurempia kuin koskaan sen jälkeen, sillä silloiset tietokoneet maksoivat moninkertaisesti tähän päivään verrattuna.
Tietotekniikan opetus tuli pakolliseksi ammatillisiin oppilaitoksiin ja valinnaiseksi yläasteille. Myös opetusohjelmien suunnittelu käynnistyi, vaikka oltiin vielä kaukana kaupallisesta tuotannosta. Pohjoismainen yhteistyö oli voimissaan. Järjestettiin yhteistä tekijöiden koulutusta, ja kymmenen vuoden ajan pyöritettiin yhteistä opetusohjelmien vaihto-ohjelmaa, jonka aikana suomeksikin käännettiin ja lokalisoitiin kymmenittäin pienimuotoisia opetusohjelmia muista maista. Niistä monet olivat pedagogisesti hyvin edistyneitä ja kelpaisivat käyttöön tänäkin päivänä, mutta teknisesti ne olivat melko kömpelöitä ja vaikeakäyttöisiä.
Myös opettajien täydennyskoulukseen panostettiin paljon, mutta ajoituksen kanssa oli usein ongelmia. Ei ollut harvinaista, että opettajat kävivät koulutuksessa, mutta ensimmäisiä laitteita jouduttiin odottamaan kouluun vielä vuodenkin sen jälkeen, tai sitten kävi päinvastoin, eli laitteet saapuivat mutta koulutus ei. Osa opettajista koulutettiin tietotekniikan opettajiksi, mutta koulutus oli hyvin kysyttyä myös koulun ulkopuolella ja osa opettajista siirtyikin muun työelämän palvelukseen.
TOP -hankkeen aikana ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä siihen, miten uudet tietokonepohjaiset opetusmenetelmät lähtivät kehittymään ja leviämään. Tämän vuoksi syntyikin idea nk. kehittämiskouluhankkeesta. Hankkeen alkaessa erityistehtävän saaneita yleissivistäviä sekä ammatillisia oppilaitoksia oli kumpiakin 20. Kussakin näistä oppilaitoksista oli kehittämisvastaava, joka oli saanut osittaisen huojennuksen normaaleista opetustunneistaan. Tämän henkilön tehtävänä oli kehittää omassa koulussaan uusia tietotekniikkaa hyödyntäviä opetusmenetelmiä ja levittää niitä muihin oppilaitoksiin. Kehittämiskouluissa toiminta olikin vilkasta ja innostunutta.
Hanke sai silti epäilijöitä jo heti alusta lähtien, sillä kaikki eivät uskoneet hyvien käytänteiden leviämiseen tällä mallilla. Esimerkkejä heikonlaisista tuloksista oli vastaavanlaista hankkeista muun muassa Norjasta. Paremmin ei loppujen lopuksi onnistuttu meilläkään, vaikka muita kouluja kutsuttiin tutustumaan hankkeisiin ja raportteja lähetettiin heille. Innostus ei juurikaan levinnyt. Jo tuolloin törmättiin samaisiin hanketoiminnan ongelmakohtiin, joita ei vieläkään ole pystytty kunnolla ratkaisemaan: miten levittää tietoa ulkopuolelle ja koulun sisällä muille opettajille ja miten turvata toiminnan jatkuvuus rahoituksen päätyttyä. Sen sijaan jo silloin oli nähtävissä, kuinka tärkeää pedagoginen tuki koulun sisällä on. Tänä päivänä kehittämisvastaavia kutsuttaisiinkin pedagogisiksi tukihenkilöiksi.
Opetusministeriön ohjauksessa ja seurannassa
Seuraavaksi tulikin lama 1990-luvun alussa, mikä näkyi kouluissa investointien vähenemisenä ja laitteiden vanhenemisena. Myös opettajien täydennyskoulutus oli pysähdyksissä. Niinpä 1990-luvun puolivälissä oltiinkin lähes alkutilanteessa.
Silloinen opetusministeri käynnisti sittemmin 10 vuotta kestäneen ohjelman, jota välillä kutsuttiin Suomi tietoyhteiskunnaksi – ja välillä Koulutus tiedon valtatielle -ohjelmaksi. 2000-luvun puolella puolestaan alettiin puhua Virtuaalikouluhankkeesta. Yhteistä näille hankkeille oli se, että niitä ohjattiin opetusministeriön strategia-asiakirjoilla. Kehittämistyötä seurattiin kiinteästi. Tämä tarkoitti myös sitä, että toimintaa voitiin suunnitella pitkäjänteisesti, koska rahoitus oli turvattu koko kauden ajaksi. Painopiste oli aluksi laitehankinnoissa ja tietoliikenneyhteyksien rakentamisessa. Laitetiheys kasvoi reippaasti, ja alaasteetkin saivat ensimmäiset laitteensa. Tavoitteena oli liittää kaikki koulut internetiin vuoteen 2000 mennessä. Tässä tavoitteessa myös onnistuttiin. On jopa mahdollista, että Suomi oli ensimmäinen maa maailmassa, jossa kaikilla kouluilla oli jonkintasoinen internetyhteys. Kun tieto näistä saavutuksista yhdistettiin silloiseen Nokian nopeaan nousuun, syntyi maailmalla käsitys Suomesta tietotekniikan ihmemaana, mikä siis koski myös kouluja.
Tänäkin päivänä on 1990-luvun perintö nähtävissä. Tietoliikenneyhteyksiin on investoitu edelleen erityisesti kansallisen laajakaistastrategian osana, joten Suomen koulujen tietoliikenneyhteydet ovat edelleenkin maailman kärkiluokkaa ja laitevarustelukin vielä keskitasoa. Mutta olemmeko edistyneet 1990-luvulta tietotekniikan hyödyntämisessä opetuksessa? Näyttää siltä, että kovinkaan paljon ei ole tapahtunut ainakaan koko maan mittakaavassa.
Virtuaalikouluhankkeen tavoitteena oli tehdä jokaisesta koulusta virtuaalikoulu, ja opetusministeriön isona strategisena tavoitteena oli, että kaikki koulut käyttäisivät tieto- ja viestintätekniikkaa jokapäiväisessä opetuksessaan. Strategiaasiakirjat ohjasivat aikaisempien kokemusten vuoksi suosimaan yksittäisten hankkeiden sijasta laajoja ala- tai ainekohtaisia kehittämisverkostoja, joissa saattoi olla mukana useita kymmeniä koulutuksen järjestäjiä. Hyvien käytäntöjen levittäminen tapahtui verkostojen kautta. Painopiste oli toisella asteella ja aikuiskoulutuksessa. Peruskoulu ei ollut vielä ehtinyt kunnolla mukaan, kun viimeinenkin strategiakausi päättyi.
Monen hyvin toimineen verkoston toiminta hiipui rahoituksen loputtua, mutta moni verkosto toki toimii tänäkin päivänä. Vaikka virtuaalikoulua ei syntynyt, on hankkeen ansiona kuitenkin verkko-opetuksen kehittyminen. Voi sanoa, että olemme olleet edelläkävijöitä verkkopohjaisen opetuksen käyttöönotossa, niin ammatillisessa koulutuksessa kuin lukioissakin. Myös perusopetuksesta löytyy hyviä esimerkkejä. Saatuja hyviä kokemuksia verkostomaisesta kehittämis- ja levittämistyöstä kannattaisi hyödyntää uusissakin kehittämishankkeissa.
Toinen merkittävä panostus oli täydennyskoulutusohjelma OPE.FI kolmine tasoineen. Vuoteen 2006 mennessä periaatteessa kaikki opettajat saivat mahdollisuuden käydä läpi perustason koulutuksen ja yli puolet pitkäkestoisemman pedagogisen koulutuksen tieto- ja viestintätekniikan käytössä. Merkitystä oli myös tietostrategia-ajattelun tuomisella kouluihin ja kuntiin.
Laaja-alaisten oppimisympäristöjen kehittämisen aika ja tulosten levittäminen
Vuodesta 2007 lähtien valtio on siirtynyt oppimisympäristöjen kehittämisessä takaisin hankekohtaiseen tukeen. Parina ensimmäisenä vuonna tuettiin hyvin monenlaisia hankkeita, mutta sitten painopiste siirtyi tietotekniikan käyttöön opetuksessa. Myöhemmin on palattu takaisin myös laitehankintojen tukemiseen. Hankkeita on ollut useita satoja, ja niiden joukossa on monia sellaisia malleja, joita pystyttäisiin hyödyntämään muissakin kouluissa. Tiedon jakaminen ja hankkiminen on ainakin periaatteessa helpompaa tänä päivänä kuin 1990-luvulla erilaisten portaalien ja sosiaalisen median ansiosta. Tietoa on saatavilla ja löydettävissä. Siitä huolimatta hyvien käytäntöjen levittämisessä tarvitaan edelleenkin uusia ideoita. Miten herätetään kiinnostus hakea tätä tietoa? Miten saadaan kaikki koulut ja oppilaitokset mukaan kehittämistyöhön? Ehkä tilanne on kuitenkin nyt toisenlainen. Uudet opetussuunnitelmat ja ylioppilaskirjoitusten sähköistyminen luovat ainakin ulkoisia paineita. Muutenkin monissa kunnissa aletaan ymmärtää, että 2000-luvun oppijoiden tulee saada kunnolliset tietotekniset valmiudet jo kouluaikanaan. Kouluja onkin alettu varustaa sen mukaisiksi ja opettajien osaamiseenkin on alettu panostaa.
Tietotekniikan käyttö suomalaisissa kouluissa eurooppalaisesta näkökulmasta
Vuoden 2011 lopulla EU:n komissio tilasi kaikkien aikojen laajimman tutkimuksen tieto- ja viestintätekniikan käytöstä Euroopan kouluissa (Survey of Schools: ICT in Education). Tutkimus julkaistiin keväällä 2013. Tulosten mukaan Suomi on jäänyt tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä viimeisten maiden joukkoon ja perusopetuksessa jopa viimeiseksi. Myös täydennyskoulutusta saaneiden opettajien määrä on Euroopan alhaisimpia.
Edellä mainittu tutkimus kertoo myös, että tietotekniikkaa hyödyntävien oppimisympäristöjen kehittämiseen ei ole oikotietä eikä yhtä ainoaa keinoa. Varustelutaso ei vielä kerro koulun edistyneisyydestä tieto- ja viestintätekniikan käytössä. Sen sijaan menestykselle löytyy muita selityksiä esimerkiksi siitä, kuinka koulu tukee muilla tavoin tieto- ja viestintätekniikan käyttöä. Tästä käytetään tutkimuksessa termiä Digitally Supportive School. Tällaiseen digitaaliseen tukeen kuuluu muun muassa koulun tietostrategia ja -visiot, rehtorin asenteet tietotekniikan käyttöä kohtaan, opettajien saama täydennyskoulutus, pedagogisten tukihenkilöiden saatavuus, opettajien palkitseminen, käytettävissä olevat digitaaliset oppimateriaalit ja tiedot hyvistä käytänteistä. Kun nämä asiat ovat kunnossa, se näkyy myös oppilaiden tieto- ja viestintätekniikan käytön määrässä opiskelussaan. Ne maat, joissa on panostettu näihin pehmeämpiin tekijöihin, pärjäävät paremmin vertailtaessa, kuinka paljon oppimisessa hyödynnetään tekniikkaa.
Oppimisympäristöjen kehittämishankkeiden hyvien käytänteiden levittäminen valtakunnallisesti on erittäin tärkeää. Eri kouluissa ja oppilaitoksissa tehdyt strategiset toimenpiteet tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön edistämiseksi tulevat olemaan tärkeässä roolissa, jotta Suomi tulevaisuudessa on maailman kärkimaita tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä.
KOKEMUKSET KIERTOON – ideoita oppimisympäristöjen kehittämiseenTina Heino (toim.), Oppaat ja käsikirjat 2013:8, © Opetushallitus, ISSN 1798-8969 (verkkojulkaisu), Kansikuva: Markku Lang, Taitto: Edita Prima Oy/Timo Päivärinta/PSWFolders Oy, Zine: Konneveden lukio24.11.2013